Minusta tuntuu, että blogini on nyt tullut tiensä päähän. En sano tätä negatiivisessa mielessä vaan ilokseni koen, että olen nyt valmis laittamaan pisteen syömishäiriötarinaani. En koe tarvetta enää kirjoittaa kokemastani. Olen elänyt syömishäiriömaailmassa vuosia ja käynyt läpi tuon maailman tapahtumia jälkeenpäin blogissani eläen ne taas uudestaan. Nyt on tullut aika jättää nuo asiat kokonaan taakse ja katsoa tulevaan. Tämä päivä on jo kokonaan minun. En anna siitä hetkeäkään anoreksialle, anoreksian muistelulle tai anoreksiasta kirjoittamiselle. Kirjoittaessani ensimmäisen blogini olin varma, että syömishäiriöajatusten pohtiminen on oikea ratkaisu ja tärkeää minulle. Yhtä varma olen tänään siitä, että syömishäiriöajatusten jättäminen kokonaan taakse on oikea ratkaisu ja tärkeää minulle. Tämä blogi on saavuttanut kohdallani tarkoituksensa. Toivon, että tästä on ollut jotain iloa ja hyötyä myös teille lukijoille.

Leikittelin hetken aikaa ajatuksella, että löytäisin jonkin uuden aiheen blogiini, mutta tulin siihen tulokseen, että jos aihe täytyy keksimällä keksiä, se tarkoittaa sitä, ettei siitä kannata kirjoittaa. Kirjoittamista aion toki jatkaa jossain määrin. Opiskeluun liittyvien kirjoitustöiden lisäksi silloin tällöin syntyy joku runo tai pieni teksti. Ei mitään sen kummempaa, mutta jotain kuitenkin, jotta en täysin unohtaisi, miten tuotetaan muutakin kuin asiatekstiä.

Haaveilen siitä, että joskus tulevaisuudessa kirjoittaisin omaan alaani liittyvää blogia. Olen seurannut muutamaa tiedeblogia, jotka ovat osoittautuneet mielenkiintoisiksi ja saaneet toivomaan, että joskus itsekin pystyisin samaan. Unelmani – vielä kovin kaukainen sellainen - on valmistumisen jälkeen päästä tekemään väitöskirjaa ja siinä yhteydessä työskennellä muutama vuosi tutkijana. Tällöin pitäisin mielelläni tutkijablogia. Aika näyttää, miten käy. Jos joskus törmäätte johonkin tutkijablogiin, jota kirjoittaa joku Elli, jonka kirjoitustyyli tuntuu jotenkin tutulta, niin tiedätte, että olen varmasti hyvin onnellinen ja toteuttamassa unelmaani.

Kiitos kaikille blogia lukeneille ja kommentoineille siitä, että osaltanne lisäsitte kirjoittamisen mielekkyyttä ja iloa. Laitan tähän linkin kappaleeseen, joka mielestäni kuvaa kauniisti elämän polkua, jota kulkiessa ei koskaan voi tietää, mitä seuraavan mutkan takana odottaa. Tänään olen valmis katsomaan, mitä kaikkea jännittävää sieltä löytyykään. Toivon iloa ja onnea myös teidän poluillenne. http://www.youtube.com/watch?v=LEIMSxvGXVE

Kirjoitin kerran otsikolla "The song of anorexia" blogin, jossa totesin, etten oikein tiedä, saako anoreksian laulu vielä uusia säkeistöjä vai onko seuraava säkeistö jo osa jotain toista laulua. Nyt tiedän. Anoreksian laulusta on nyt kuultu viimeinen sointu. On viimein hiljaista.

Kiittäen Elli

Hei syömishäiriö, kirjoitin sinulle pienen jäähyväiskirjeen.

Minä olen päästänyt irti sinusta. Toivon, ettet sinäkään enää yrittäisi pitää minua otteessasi.

Myönnän, että joskus mietin, olenko mitään ilman sinua. Kiitän siitä, että omalla tavallasi teit minusta erityisen. En kuitenkaan saanut olla minä. Ihmiset katsoivat minua ja näkivät vain sinut.

Sinä olit kuiskaus, jonka kaikki kuulivat. Äänetön huuto, joka alkoi ei-mistään ja päättyy tähän kirjeeseen. Sinä olit kaikkialla enkä aio koskaan väittää, että se olisi ollut pelkästään huono asia. Itsehän sinut kutsuin.

Tänään en löydä sinua mistään. Menen peilin eteen ja katson kasvoja, joissa en enää näe sinua. Katson ihmistä, jossa sinä et enää asu.

Tänään näytän todelliset kasvoni. En niitä, joihin sinä olit kirjoittanut nimesi.

Sinä opetit minua olemaan anorektikko, toipuva anorektikko ja entinen anorektikko. Nyt aion opetella olemaan ihminen.

lämmöllä Elli

ps: Ei millään pahalla, mutta ei sinunkaan säännöissäsi aina ollut mitään järkeä. Haluaisin edelleen tietää, miksi mielestäsi yksi iso omena oli parempi kuin kaksi pientä.

Tänään ei ole hyvä päivä.

En osaa kirjoittaa. Kirjoitukseni ovat parhaimmillaan keskitasoa ja huonoimmillaan alle kaiken arvostelun.

Tämä blogi ei ole kumpaakaan.

En tiedä yhtään, mitä tarkoitin tuolla edellisellä lauseella.

Pakenen tummaa varjoa, kunnes huomaan, että se asuu sisälläni.

Etsin tummaa varjoa, koska pelkään sen kadonneen.

En haluaisi syödä mitään, koska syömättömyys on ainoa asia, minkä todella osaan.

Osaan kirjoittaa lauseita, jotka eivät merkitse mitään.

Voisin syödä, jos keksisin, mitä muuta osaan.

Ilman anoreksiaa ihminen on aurinkoisempi.

Minä pidän kuusta.

Miksi en saisi pitää kuusta?

”Jonain päivänä katsot taaksepäin ja huomaat, miten olet muuttunut.”

Sehän tässä hirvittääkin.

”Arvelen, että olet nykyään vahvempi ihminen.”

No arvaas uudestaan.

Kuljen valon ja varjon rajalla.

Haluaisin katsella valonsäteitä, mutta pelkään niiden lämpöä. Haluaisin juosta pimeyteen, mutta pelkään kadottavani valon kajastuksen.

Olen siis ikuisesti tässä. Reunalla.

Kiitos kaikille, jotka olette käyneet lukemassa blogiani. On ollut mukava huomata blogin tilastoista, että löytyy teitä kävijöitä, jotka käytte välillä kurkkaamassa kirjoituksiani.

Olen viime aikoina miettinyt blogini tarkoitusta ja kysynyt itseltäni, miksi ja kenelle kirjoitan. Ensisijaisesti haluan mahdollisuuden pohtia syömishäiriöön liittyviä asioita ja tuntea kertovani niistä jollekin, joka on kokenut saman. Kuvittelen kirjoittaessani, että blogillani olisi ainakin yksi sellainen lukija, jolla itsellään on tai on ollut syömishäiriö. Kuvittelemalla niin saan tunteen siitä, että on olemassa joku, joka tietää ja ymmärtää tunteita ja tilanteita, joita kuvaan. Vaikka kirjoittaisin satasivuisen selonteon syömishäiriöstä, en usko, että sitä mielenmaailmaa voisi todella ymmärtää kukaan muu kuin saman kokenut. Vertaistukiajatus tuntuu mukavalta senkin vuoksi, että vaikka ajattelen asiaa lähinnä omalta kannaltani ja toivon itselleni tunnetta vertaistuesta, voin samalla ajatella, että kenties vertaistuki toimii toisinkin päin ja mahdollinen saman kokenut lukija on hyötynyt teksteistäni.

Vertaistukiajatuksen lisäksi kirjoittamistani motivoi halu kertoa, että anoreksia on muutakin kuin laihuuden tavoittelua. Se liitetään yleensä vain syömistä ja liikuntaa koskeviin ongelmiin, mitkä toki ovatkin keskiössä, mutta sairaus on läsnä syömishäiriöisen elämässä myös monin muunlaisin tavoin, kuten olen aiemmissa blogeissani kuvannut. En silti halua väittää pyyteettömästi jakavani tietoa vaan minulle itselleni olisi tärkeää, että useammat ymmärtäisivät paremmin syömishäiriötä sairautena. Jos minulla olisi tietoa vaikkapa virkkauksesta (no ei ole), en jaksaisi kirjoittaa siitä riviäkään, koska minulle on aivan samantekevää, tietävätkö muut siitä vai eivät. En saisi mitenkään uskoteltua itselleni tai muillekaan, että teen tässä nyt jotain yleishyödyllistä, joten myönnän kirjoittavani lähinnä omaksi ilokseni. Aion jatkossakin kuvitella, että tätä lukee yksi syömishäiriöinen ja yksi, joka aivan välttämättä haluaa tietää, mitä kaikkea muuta kuin pelkää laihtumisen tavoittelua anoreksia on.

Kolmantena tavoitteena minulla on ajatusten jäsentäminen siten, että voin myöhemmin lukea blogit läpi ja nähdä, miten oma ajatusmaailmani on kehittynyt. Rinnastamalla blogeissa pohditut syömishäiriöajatukset ja terveet ajatukset voin nähdä sen matkan, jonka olen kulkenut pois syömishäiriömaailmasta. Toivon mukaan tuon matkan tarkastelu saa minut näkemään, mitä olen tästä kaikesta oppinut.

Neljäs blogin pitämiseen motivoiva tekijä voisi olla halu kehittyä kirjoittamisessa. Aikanaan opin laskettelemaan laskettelemalla, joten en ole vieläkään - vaikka ehkä syytä olisi - luopunut toivosta oppia kirjoittamaan kirjoittamalla. Sanaa sanan perään vaan niin kauan, että löytyy se täydellinen lause.

Mainitsemani neljä syytä kirjoittaa kuulostavat teoriassa ihan hyviltä, mutta sanoisin, että ainakin tässä blogissa niiden käytännön toteutus jää hieman uupumaan. (Jos nyt välttämättä halutaan välttää ilmaisua: epäonnistuu surkeasti.)

Olen harmittavan tietoinen siitä, että tämänkertainen blogini ei tarjoa mitään, minkä kukaan voisi kokea vertaistukena eikä myöskään anna lisää tietoa syömishäiriöstä. Ja jos luen tätä blogia myöhemmin, en takuulla löydä tekstistä pienintäkään vihjettä siitä, mitä toipumisprosessi mahdollisesti on minulle opettanut. On myös helppo todeta, että tämä teksti ei ole kehittänyt kirjoittajaansa kirjoittajana lainkaan. Voinkin siis omistaa seuraavan blogini sille, että pohdin, miksi kirjoitin tämän blogin. Voin vain kuvitella, kuinka tyytyväinen sinä lukija olet nyt siihen, että klikkasit itsesi tänne ja luit tämän. Time well spent

Tämänpäiväinen blogini on nyt hieman outo, mutta älkää pitäkö sen kirjoittajaa aivan kauhean outona (vähän omalaatuisena voitte pitää).

Rakastan musiikkia. Erityisesti metallimusiikki on lähellä sydäntäni. Minulle on tosin eräs ystäväni sanonut, etten näytä yhtään siltä, että metallimusiikki olisi minun juttuni. Sanoin, että kai sitä voi tehdä sormilla pirunsarvet, vaikka olisikin pukeutunut kukalliseen kauluspaitaan. Ehkäpä minusta voisi sanoa, että olen sisältä tummempi kuin mitä ulkokuori antaisi olettaa. Olen konserteissa se kukkapaitatyyppi, jolla on korkeintaan mustat housut.  Ehkäpä olette nähneet. Se, joka näyttää siltä kuin olisi eksynyt matkalla kirjastoon. No oli miten oli, suosikkibändejäni ovat Stratovarius, Sonata Arctica, vanha Nightwish, Tarot, Kotiteollisuus, Rammstein, Metallica ja monet muut, joiden kohdalla toteutuu lausahdus ”Rock the metal!”

Musiikin harrastaminen rajoittuu omalla kohdallani ainoastaan muiden lahjakkuuden ihastelemiseen, joten oman laulun tai soiton sijaan tapani nauttia musiikista on kuunnella sitä ja käydä tanssillisilla – ja miksei tavallisillakin - aerobictunneilla liikkumassa sen tahtiin (en muuten usko, että jaksaisin liikkua yhtä aktiivisesti, jos minun pitäisi treenata hiljaisuudessa). Nautin kyllä kovasti musiikin tahtiin liikkumisesta, mutta musiikki antaa minulle paljon silloinkin, kun vain istun hiljaa lyriikoita ja melodiaa kuunnellen. Annan mielikuvituksen rakentaa kappaleen tarinasta oman elämäni tarinaa. Tämänpäiväisessä blogissani ajattelin etsiä sitä melodiaa ja niitä lyriikoita, joista rakentuu ”The song of anorexia”. Se on muuten pirullinen kappale. Oli se sitten kuinka raju tahansa, se on pakko kuunnella loppuun, jos sen kerran aloittaa. Ja vaikka kappaletta kuunnellessa toivoo sen loppuvan, sen viimein loputtua tekeekin mieli soittaa se uudestaan.

Olen löytänyt anoreksiani aikana monia kappaleita, jotka tietyllä hetkellä kuunneltuna tuntuivat kertovan juuri minun tarinaani. Olen lähes varma, ettei yksikään noista kappaleista todellisuudessa kerro syömishäiriöstä, mutta siinäpä onkin musiikin hienous: jokainen voi löytää jokaisesta kappaleesta oman tarinansa, joka on aivan yhtä totta kuin muiden samasta kappaleesta löytämä eri tarina. Enpä tiedä, kuinka moni muu todellisuudessa liittäisi anoreksian alkuaikoihin Tarotin kappaleesta Ghosts of Me kohdan: ”Don`t wake this child of lies / he sleeps here in me / Now I`m just his dream” tai Sonata Arctican kappaleesta Broken kohdan: ” On this dark winter's night / Darkness becomes this child / Bless this night with a tear / For I have none I fear ”. Eipä varmaankaan kovin moni, mutta minulle nuo lyriikat muodostavat anoreksian ensimmäisen säkeistön.

Toinen säkeistö toimii voimistuvan sairauden kuvauksena, jonka aloittaa  Sonata Arctican kappaleen Draw Me lausahdus:  ”Farewell my passion / you slowly turn pale” ja jota jatkaa Nightwishin kappale Romanticide, josta kohta: ”See me ruined by my own creations”  aikanaan todella kolahti.  Säkeistö loppuu Nightwishin esittämän coverin  Phantom of the Opera (kappale on alun perin Andrew Lloyd Webberin käsialaa) sanoihin:  ”Sing once again with me our strange duet /  My power over you grows stronger yet / And though you turn from me to glance behind / The phantom of the opera is there inside your mind”.

Kolmas säkeistö alkaa Sonata Arctican kappaletta Don`t Say a Word lainaten ” It won't be long now love / like mist I slowly fill the room / I place a black candle on your chest / The path of night is manifest”. Anoreksian laulun tässä vaiheessa mikään, mitä tapahtui, ei tuntunut enää olevan omissa käsissäni. Säkeistö jatkuu anoreksian pahimman vaiheen kuvauksena, johon sanat löytyvät Kotiteollisuuden kappaleesta +-0: “Hyvin osasin kyllä alkaa / kunpa osaisin joskus lopettaa / Miksi jatkaa matkaa, joka johtaa /rumaan muotokuvaan / ihmisen irvikuvaan / kapisen rakin elämään / jämään, josta käteen jää / plus miinus nolla”. Kolmas säkeistö  päättyy lopulta sen hyväksymiseen, että tätä laulua ei voi jatkaa ikuisesti, jos haluaa elää. Minulta kysyttiin, haluaisinko elää ilman anoreksiaa vai kuolla sen kanssa. En osannut vastata siihen, mutta kuuntelin usein Rammsteinin kappaleen Engel sanoja ” Sie leben hintern Sonnenschein / getrennt von uns unendlich weit / Sie mussen sich an Sterne krallen (ganz fest)  /damit sie nicht vom Himmel fallen / Erst wenn die Wolken schlafen gehen / kann man uns am Himmel sehen / Wir haben Angst und sind allein / Gott weiss ich will kein Engel sein”.

Neljäs säkeistö alkaa sairaalassa, jossa anoreksian pahin vaihe lopulta päättyi. Sitä kuvaamaan löytyy Stratovariuksen kappale Back to Madness:  “Another winter day is gone / I’m lying here all alone / There are many  like me here behind these closed doors / Somehow I lost the way / Fear just led me astray /Deep into the labyrinth of my warped mind / I lost all of my belief / And I felt my spirit break / Through the rain storm came over me / Back to madness / I go back to sadness / I go back to madness / There is no return “. Säkeistön päätössanat liittyvät päätökseen yrittää vielä kerran. Ne lainaan Sonata Arctican kappaleesta Juliet. Veikkaan, että ainoastaan saman kokenut voi ymmärtää, miksi valitsin juuri nämä sanat kuvaamaan päätöstä yrittää vielä kerran päästää irti syömishäiriöstä: ”I hold your hand, close my eyes and all I love finally dies”.

Viidennen säkeistön myötä alkaa toipuminen. Sitä siivittävät mahtipontiset kappaleet kuten Stratovariuksen I`m still alive, jonka kohta: ” I'm still alive / I'm ready to feel the wind in my hair / And I know there are so many things to share / I will write my story again / masterplan of a new kind / I was lost but now I'm found / I'm still alive” on suorastaan elämänhalun ylistystä. Samaa sarjaa jatkaa toinen Stratovariuksen kappale I walk to My Own Song, jonka sanojen: “You think you know what is better for me / Holding me lectures of how I should be / Shrugging my shoulders I leave you behind / Anyway I look at it you are blind” voi hyvinkin kuvitella kertovan anoreksian säännöistä luopumisesta ja uuden paremman elämän aloittamisesta.

Eikös olisikin hienoa lopettaa anoreksian laulu noihin toipumissäkeistön iloisiin lyriikoihin? – Minusta olisi.

Tiedättehän muuten, miten jotkut kappaleet tuntuvat loppuvan, mutta sitten niissä onkin ihan lopussa jokin todella merkityksellinen ja käänteentekevä kohta. Luulen, että tässäkin kappaleessa on sellainen. Se taitaa kertoa kaipauksesta entiseen ja halusta jatkaa anoreksian laulua vielä monin uusin säkeistöin. Lainaan tämän loppukaneetin Sonata Arctican kappaleesta In the Dark ja osoitan sen kaipauksella sille samalle syömishäiriölle, jota vastaan olen taistellut vuosia ja josta olen väittänyt jo luopuneeni: ” Be my lifeline for this lifetime / suffer in pleasure forever and ever…”

Kuudetta säkeistöä ei vielä ole. Saa nähdä, tuleeko sitä vai ei. Voi olla, että anoreksian laulu saa vielä uusia säkeistöjä, mutta voi olla, että seuraava säkeistö onkin jo osa jotain ihan toista laulua. Aika näyttää.

Viime aikoina olen mielessäni käynyt läpi menneitä sairaalajaksojani yrittäen tavoittaa niiden aikaisia tunteita. Olen ollut syömishäiriön aikana kaksi kertaa osastolla. Ensimmäisellä kerralla kyseessä oli tahdonvastainen hoito, jonka lääkäri määräsi painorajan alittumisen ja yleiskunnon heikkenemisen vuoksi. Vielä tuohon aikaan en olisi itse suostunut osastolle. Käytännössä asia etenee niin, että kun lääkäri kirjoittaa tuon M1 –lähetteen, niin osastolle täytyy lähteä heti hoitohenkilökunnan saattamana. Ambulanssi vei minut lääkärin vastaanotolta sairaalaan.  Pääsin pois osastolta saavutettuani tietyn painorajan. Olen ollut myös etukäteen sovitulla osastojaksolla aikana, jolloin jo itsekin halusin parantua, mutta tarvitsin vielä apua liikunnan rajoittamiseen ja syömisen hallintaan.

Ajattelin tässä blogissani kertoa ensimmäisestä osastojaksosta. Tuon ajan kuvaaminen on kuitenkin todella vaikeaa. En nyt tarkoita sitä, että sen muisteleminen satuttaisi minua. Kyse on enemmänkin siitä, että olin tuolloin niin tunteeton ja tyhjä, etten pysty tavoittamaan tai kuvailemaan sen aikaisia tunteitani ja ajatuksiani. Tai ehkä voisin kuvailla niitä sanomalla, että olin kylmä ja välinpitämätön lähes kaiken muun paitsi ruokapelkoni suhteen. Syömisen lisäämisen herättämät tunteet olivat voimakkaita vaihdellen alistumisesta itseinhoon ja pettymyksestä epätoivoon. Kirjoitin osastolla ollessani runon/ajatelman, joka mielestäni kertoo lukijalle enemmän kuin mitä tänään osaisin siitä kaikesta kertoa. Nykyinen Elli vaikenee. Antaa entisen Ellin puhua tänään.  (Pahoittelen mahdollisia englannin kieleen liittyviä virheitä. Julkaisen tekstin sellaisenaan muokkaamatta tai korjaamatta sitä, koska sen mahdolliset virheetkin ovat osa tuon ajan totuudenmukaista kuvausta.)


In this darkness I have no voice
Silence
demanding, compelling, merciless
It`s but a sentence I failed to finish
a story never to end
Who said it is the journey that matters
It really isn`t
It`s the way you finish
The last line to define it all

Can`t write anymore
Got nothing to say
And even if I had
I wouldn`t find the right word
Not now
I wonder if I ever really did

This is not pain
It can`t be
You need to feel something to know pain
This is not fear
I wish it was
It would mean I can think

I can not cry
I do recall the time I had tears
What I would give to get them back
I can not scream
How I wish I could
It would mean I actually care

The glow of the darkness
The blackened light
The hollow warmth
The enchanting cold

Quite the irony:
All those remarkable things some never face
And I`m nothing but a writer without a single word to describe them

Tänään ajattelin kirjoittaa muutamia ajatuksia, joita minulle on herännyt juteltuani ystävieni kanssa. Harmi, etten voi paljastaa heille heidän tuomaansa inspiraatiota, koska tällä hetkellä vain harva läheisistäni tietää tästä blogista. En kirjoita tätä koko nimelläni vaan vain pelkkäni Ellinä, koska haluan kirjoittaa vaikeista asioista suoraan ilman, että joudun miettimään, jaksavatko läheiseni ottaa kannettavakseen näitä kuvaamiani ajoittain kipeitäkin asioita.

Olen huomannut, että toipumiseni myötä ystäväni ovat halunneet kertoa minulle enemmän ajatuksista ja tunteista, joita he kokivat sairauteni aikana. Osa kertoi kokeneensa vaikeaksi sen, että aiemmin olin ollut heille empaattinen kuuntelija ja sitten yhtäkkiä olinkin jotain särkyvää, jota he halusivat suojella. Nykyään on ihanaa keskustella asioista ja viettää aikaa yhdessä ilman syömishäiriöpeikkoa. Viimeaikaiset juttelut ystävien kanssa (ja minut kotona pitävä flunssa) innoittivat minut kirjoittelemaan muutaman rivin niin ystävien kertomista tunteista kuin omistakin ajatuksistani. Yritän näillä muutamilla riveillä kuvata sitä ristiriitaisten tunteiden sekamelskaa, jota voi kokea tasapainoillessaan pimeyden ja valon maailman välillä. Suurimman ristiriidan aiheuttaa ajoittainen suloisen valheellinen tunne siitä, että todellinen valo asuukin siellä pimeässä maailmassa. Se on myös ikuinen ristiriita itseni ja ystävieni välillä, koska he eivät voi koskaan tuntea samoin. He eivät näe pimeyden maailmasta kajastavaa valoa, jonka kutsu on petollisen houkutteleva. Tämänkertainen blogini on nyt tällainen kyhäelmä, jota joku ihana ja kiltti ihminen saattaisi nimittää runoksi, mutta jota itse nimitän lähinnä ajatuspläjäykseksi.

Sinä et näe minua
sinä näet vain tämän pimeyden syleilyn ympärilläni
Minä en kuule sinua
vaikka seisot siinä ja huudat nimeäni

Minun pienet ystäväni, kuinka pelkäänkään
että tulee se päivä, kun ette jaksakaan
enää elää kanssani tätä samaa pimeyttä
”jos et itsesi, niin yritä edes minun takiani”
Sinä hetkenä pyyntösi kosketti sisintäni

Minä näen sen sinun silmissäsi, äitini kasvoilla,
kuulen sen isäni puheesta, näen salattuna siskoni katseessa
Te kaikki toivotte pimeyden väistyvän
tahtoisitte nähdä auringon voittavan
Mutta mitä jos se, minkä näette synkkänä
onkin minun heijastukseni valoa?

Minun luiset käteni, kalpea kuiva iho
päässä vain yksi ajatus: ethän enää liho
Sinä iltana, kun kaaduin jalkakäytävälle
olin täynnä voimaa ja kiitosta elämälle
Mielen voitto ruumiista, olen elämäni kunnossa
Sairaalassa vain nuo toiset ovat oikeasti sairaita

En ole koskaan ollut niin vahva kuin heikoimmillani
En koskaan niin täynnä elämää kuin silloin, kun minulle puhuttiin kuolemasta
En koskaan niin vapaa kuin anoreksian vankilassa
En koskaan niin kylläinen kuin nälkäisimmilläni
En koskaan niin hehkuva kuin valon sammuessa kasvoiltani

Nyt kaikki näkevät valon palanneen
Itsekin tunsin pimeyden väistyneen
Mutta kun kutsun sitä, se on taas täällä
ottaa kädestä kiinni ja kysyy:
”oletko valmis toiseen kierrokseen”
Ja minä niin haluaisin lähteä mukaan.

Näin blogin aluksi on sanottava, että kun aloitin blogin kirjoittamisen, ajattelin, että kirjoitan tähän postauksen ehkä noin kerran viikossa tai harvemmin. Huomaan kuitenkin kirjoittaneeni useammin, minkä uskon olevan merkki siitä, että minulle itselleni oli tärkeää saada aloittaa tämä blogi ja kertoa näistä asioista. Tuntuu kuin blogissani pohtimani asiat olisivat vain odottaneet sisälläni mahdollisuutta tulla kerrotuiksi eikä minun tarvinnut kuin naputella ne koneelle ilman sen kummempia miettimisiä. Uskon silti, että tulen jatkossa kirjoittamaan vähän harvemmin, koska vaikka minulle on tärkeää repiä auki vanhoja haavoja, jotka eivät kai koskaan voisi kunnolla parantua ilman näitä paperille vuodatettuja sanoja, on jokaisen haavan auki repiminen helpottavuuden lisäksi myös kipeää ja rankkaa. Silti tämän blogin aloittaminen juuri tässä elämän- ja syömishäiriön vaiheessa on ollut hyvä ratkaisu. En osaa kertoa syömishäiriöstäni luomalla siihen sopivaa surullista sävelmää, en osaa maalata sen tuskaa paperille enkä rakentaa sellaista tanssikoreografiaa, joka kuvaisi ajatuksiani, mutta pystyn taistelemaan syömishäiriötä vastaan aseilla, jotka ovat aina olleet vahvuuteni ja jotka aion viimeinkin kohdistaa anoreksiaa – en enää itseäni – vastaan: sanoilla.

Haluaisin tällä kertaa kirjoittaa vanhoista syömishäiriöön liittyvistä tunteista, jotka olen jo pitkään halunnut kohdata. Minun syömishäiriössäni pahimmalta ei ole tuntunut syömättömyys vaan valtava liikuntamäärä. Toki syömättömyydellä oli liikunnan raadolliselta tuntumisessa osansa, koska syömättömyyden aikaansaama voimattomuus oli varmaankin tekijä, joka sai liikunnan tuntumaan niin hankalalta. Olin eilen kävelemässä samalla reitillä, jota lenkkeilin syömishäiriöni pahimmassa vaiheessa lähes joka aamu. En ole kulkenut reittiä aikoihin, koska asun nykyään eri puolella kaupunkia kuin silloin. Minun on kuitenkin pitkään tehnyt mieli palata tuolle reitille tietääkseni, miltä se tuntuu. Päätin tehdä tavallista pitemmän lenkin ja ikään kuin palata anoreksian jalanjäljille. Käännyttyäni tutulle jalkakäytävälle tuntui kuin kaikki se, mitä en edes muistanut kokeneeni, olisi iskenyt vasten kasvoja.

Sun pitää kävellä kovempaa, sä et nyt ole millään sunnuntaikävelyllä. Kuuletko! Kävele, helvetti, älä maleksi! Kulkiessani muistin, miten aina lenkin alussa psyykkasin itseäni kävelemään kovempaa, koska varsinkin alussa edessä oleva matka tuntui ylivoimaisen pitkältä ja saatoin vahingossa kävellä hitaammin miettiessäni, voisinko kuitenkin kiertää jonkun lyhyemmän reitin. No en voinut. En kertaakaan.

Sä olet niin laiska. Kukaan ei ole niin perkeleen laiska kuin sä. Säälittävä läski, läskiläskiläski. Mietin, että voima, jonka avulla aikanaan jaksoin liikkua, oli viha itseäni kohtaan. Itseinho, tuo anoreksian mukanaan tuoma pirullinen tunne, jonka hiljentääkseen sitä pystyy melkoisiin suorituksiin, mutta joka jokaisesta hiljentämisyrityksestä huolimatta vain voimistuu niin kauan kuin anoreksialla on valta. Kyseessä on tavallaan kierre. Anoreksia aiheuttaa itseinhon, joka puolestaan aiheuttaa halun mm. harrastaa hirvittävät määrät liikuntaa siinä toivossa, että liikunta vaientaisi itseinhon. Liikunnan yletön harrastaminen kuitenkin vain vahvistaa anoreksiaa, ja mitä suurempi voima anoreksialla on, sitä suurempi on myös itseinho. Mielestäni se on sellainen peli, jota ei voi pelaamalla voittaa. Se on peli, jonka voi voittaa vasta, kun lopettaa pelaamisen.

Mä en tunne mun sormia. Mun kädet on niin jäässä, mä en pysty tähän. En pysty, en pysty enää. Mä käännyn jo tosta kulmasta takaisin. Mun ei ole pakko kiertää koko reittiä. Mä voin kääntyä, mä voin tosta seuraavasta. Mä käännyn vai voinks mä. Mitä mä teen. En mä käänny. No et nyt helvetissä käänny.  Muistan kävellessäni ne talviset aamut, jolloin aamulenkillä paksuista hanskoista huolimatta kädet olivat ensin kohmeessa ja lopulta tunnottomat.  Kerrostalon ulko-ovella oli ovikoodi, jonka sain tönköilläkin sormilla naputeltua, mutta avainta en joskus saanut käännettyä asunnon ovessa ennen kuin olin lämmitellyt rappukäytävässä. Palelemisen ja paleltumisen hetket olivat niitä harvoja kertoja, jolloin itseinhon luoma vahvuus rakoili ja tunsin itseni pieneksi ja surulliseksi. Silloin olin lähimpänä itkua, mutta en tainnut koskaan oikeasti itkeä. En itkenyt sairauttani, en itseinhoani, en väsymystäni enkä edes silloin, kun vaari kuoli. Tuijotin vain hautajaisissa eteeni ja tunsin oloni tyhjäksi.

Kirjoittaessani tätä huomaan, että silmissäni on kyyneleitä. Välinpitämättömyyden verhon takana piilotellut tunne on läsnä kuin eläisin juuri nyt niitä menneisyyden hetkiä, joita olen blogeissani kuvannut. Lenkillä kohtaamieni vanhojen ajatusten muisteleminen aiheuttaa sen, että suren viimeinkin sitä, millaisia aamulenkit ennen olivat. Suren kohmeisia käsiä, väsymystä ja kipua. Suren sitä eksynyttä tyttöä, joka hyppii intervallitunnilla, vaikka ei oikeastaan pystyisi edes kunnolla kävelemään. Suren sitä, ettei minulla ole enää vaaria ja sitä, että mummi joutuu nyt pärjäämään yksin. Suren sitä, että en ole se äidin aurinkoinen kultatyttö vaan joku, joka kantaa sisällään paljon tummempaa maailmaa. Suren nälkäisenä valvottuja öitä, sääliviä katseita jumpassa ja sitä hirvittävää tyhjyyden tunnetta ja yksinäisyyttä, jota voi kokea sairaalassa yrittäessään vielä osastollakin taistella syömättömyyden oikeuden puolesta. Tuntuu kuin jokin minussa kuolisi, mutta tiedän, että sen jälkeen voin viimein alkaa elää.  

Kerroin viime blogissani, että tuntuu kuin olisin viime vuosina elänyt kahdessa täysin erilaisessa maailmassa: syömishäiriön synkässä maailmassa ja tässä toisessa valoisasammassa ja sananmukaisestikin lämpimämmässä maailmassa. Luettuani blogini uudestaan inspiroiduin kirjoittamaan lisää tuosta kahden maailman kansalaisuudesta (onkohan maailman omahyväisintä sanoa saaneensa innoituksen omasta blogistaan).  Haluaisin kertoa siitä, miten asiat näyttävät ja tuntuvat aivan erilaisilta riippuen siitä, mistä maailmasta käsin niitä tarkastelee.

Opiskelun ilo on yksi tärkeistä asioista, jotka tunnen taas saaneeni takaisin. Syömishäiriömaailmassa eläessäni en enää kyennyt nauttimaan opiskelusta vaan ajattelin ainoastaan arvosanoja, joiden uskoin kertovan, olenko hyvä ihminen vai en. Pidin itseäni tyhmänä ja pelkäsin sen paljastuvan opiskelusuoritusteni kautta jossain vaiheessa muillekin. En väitä nytkään olevani se kaikkein sinisin mustikka tuokkosessa, mutta nykyään olen oppinut arvostamaan sitä, että ylipäätään olen siellä tuokkosessa, jossa olen aina halunnut olla. Syömishäiriömaailmassa pelkäsin jatkuvasti tuottavani pettymyksen kaikille ja hetkenä minä hyvänsä ”jääväni kiinni” siitä, että en ole tarpeeksi hyvä samaa alaa opiskelevien joukkoon. Olin jo pitkään arvostanut alaa, jota nyt opiskelen, enkä yliopistoon pääsystä huolimatta osannutkaan mieltää itseäni opiskelupaikan arvoiseksi.

Syömishäiriösilmälasien riisumisen jälkeen olen oppinut katsomaan itseäni ja opiskelussa etenemistäni luottavaisin silmin. Olen herännyt huomaamaan omat vahvuuteni, mikä on taito, jota voin hyödyntää niin opinnoissa kuin elämässäkin. En pelkää myöskään omien heikkouksieni paljastumista vaan nostan ne esille kehittyäkseni sekä opiskelijana että oman alani tulevana osaajana. Osaan nauraa omille virheilleni, koska en enää kuvittele niiden vähentävän arvoani ihmisenä. Viimeksi tänään kertoilin hyvillä mielin opiskelukavereille, että pitäisi tulostaa eräs essee, mutta se on niin kamalaa aivo-oksennusta, että en ole vielä edes halunnut nähdä sitä printattuna. Muilla oli samansuuntaisia ajatuksia, joten saimme mukavasti revittyä huumoria omista vähemmän onnistuneista suorituksistamme. Itsensä pilkkaaminen on syömishäiriömaailmassa raadollista ja julmaa, mutta tässä toisessa maailmassa se on lähinnä hupaisaa. Itseen kohdistuva huumori on sitä paitsi oikein kätevää, koska huumorin lähde on aina paikalla (ja aina yhtä pöhkö)

Opiskelun lisäksi myös harrastukset näyttäytyvät eri valossa syömishäiriömaailmasta ja todellisesta maailmasta katsottuna. Tärkein ja rakkain harrastukseni on jo useita vuosia ollut liikunta, erityisesti erilaiset jumppatunnit. Ennen syömishäiriötä kävin jumpassa noin viitenä päivänä viikossa. Kerran pari viikossa kävin lenkillä tai talvella vaihtoehtoisesti hiihtämässä. Liikunta oli mielestäni ihana harrastus. Syömishäiriömaailmassa liikunta muuttui piinaavaksi pakoksi. Kävin aamulla lenkillä tai poljin kuntopyörää ja illalla olin jumppatunneilla kaksi tai joskus jopa kolme tuntia peräkkäin. Liikuntamäärillä ei ollut mitään tekemistä hyvän kunnon kanssa vaan kyseessä oli lähinnä anoreksian voitto ruumiista (jos nyt näin voi sanoa). Ei minulla itselläni olisi ollut sisua tai voimia siihen, mutta syömishäiriöllä oli. Siihen aikaan minulla oli mm. lihaskramppeja ja olin niin hirveässä ylikunnossa, että vaihdoin yöpaitaa kerran yössä yöhikoilun takia. Liikkuessani tuijotin kaukaisuuteen ja ikään kuin menin sisään anoreksiakuplaan, jotta pystyisin ohittamaan väsymyksen. Pahimman liikuntaputken katkaisi pakkohoito sairaalassa ja vaikka kyseessä oli hoito vastoin omaa tahtoani, olin helpottunut ja tavallaan jopa iloinen saadessani mahdollisuuden levätä.

Nykyään pystyn taas nauttimaan liikunnasta. Harrastan sitä saman verran kuin ennen sairautta, mikä sinänsä on sekin aika paljon, mutta valitsen nykyään useammin pilateksen, joogan tai ihan vain venyttelytunnin. Lenkillä kävelen rauhallisemmin raittiista ilmasta nauttien sen sijaan, että juoksisin kohti mahdollisimman korkeaa kalorinkulutusta. Pidän laskettelusta, mutta syömishäiriömaailmassa en enää nauttinut siitä, koska vaatekerroksista huolimatta palelin rinteessä eivätkä paksut lasketteluhanskatkaan estäneet käsien kohmettumista. Kerroin jo blogin alussa, että tämä toinen maailma on sanamukaisestikin lämpimämpi kuin syömishäiriömaailma. Palelun vähenemisen myötä odotankin jo innokkaasti laskettelureissua, jolle olen lähdössä myöhemmin tänä talvena.

Liikunnan lisäksi olen aina pitänyt lukemisesta, mutta syömishäiriömaailmassa oikeastaan kaikki opiskeluun liittymättömät kirjat saivat jäädä. Pyrin tekemään asioita, joissa olin jollain tavalla liikkeellä kuluttaakseni päivän aikana enemmän kaloreita. Lähdin kaupungille usein vain kävelläkseni, siivosin kaappeja tai kävin ostamassa hedelmiä toisella puolella kaupunkia sijaitsevasta kaupasta. Jos joskus harvoin sallin itseni istua lukemaan, en kuitenkaan osannut päättää, minkä kirjan valitsisin, koska syömishäiriö oli kaikenlaisen ”laiskottelun” kieltävillä säännöillään vieraannuttanut minut normaalista innostuneesta suhtautumisestani lukemiseen ja kirjojen valintaan. Nykyään nautin taas lukemisesta. Pidän erityisesti historiallisista kirjoista, mutta luen kyllä tällä hetkellä melkein mitä tahansa ihan pelkästä lukemisen ilosta. Nyt taas muistan, miten mukavaa on nauttia hyvästä kirjasta nojatuolissa vilttiin kietoutuneena ja mahdollisesti lämmintä kaakaota maistellen. Kaakao on muuten niin ikään yksi nautinto, jonka olen taas päästänyt elämääni syömishäiriömaailmasta poistumisen jälkeen. Siitä voisi melkein sanoa, että syntisen (on siinä niin paljon turhia kaloreita) hyvää.

Elokuvien katselulle kävi syömishäiriömaailmassa samoin kuin kirjoillekin, mutta myös sen ajanviettotavan olen löytänyt uudelleen.  Kuten kirjoista myös elokuvista historialliset kiinnostavat minua eniten, mutta tällä hetkellä jo pelkästään se, että voin viettää illan sohvalla mitä tahansa leffaa katsoen, tuntuu mukavalta. Olen tässä oikeassa ihanassa maailmassa löytänyt jälleen asiat, joista luovuin syömishäiriömaailmassa. Nykyään ne tuntuvat jopa hienommilta kuin ennen niistä luopumista, koska olen oppinut arvostamaan niitä enemmän.

Kaikesta siitä huolimatta, mitä juuri kirjoitin todellisen maailman ihanuudesta ja syömishäiriömaailman synkkyydestä, joudun myöntämään, että syömishäiriömaailman vaihtaminen todelliseen maailmaan on ollut pelottavin ja vaikein koskaan tekemäni asia. Se on silti ollut paras koskaan tekemäni valinta, koska sen myötä en enää ole tyhjä kuori, joka vain on olemassa vaan ihminen, joka elää elämäänsä iloineen ja suruineen. Jos tätä lukee joku, jolla itselläänkin on syömishäiriö, niin haluan kertoa hänelle, että maailman vaihtamisen pelottavuudesta ja vaikeudesta huolimatta todellinen maailma tuntuu ajan myötä – jos ei nyt päivä päivältä niin ainakin viikko viikolta – aina vaan paremmalta. Sunrise Avenuen kappaletta Welcome to my life lainaten:
”There was the first day for me too
And I had no guide and I was lost like you
I still am
But it makes me feel alive…”

Aloitan toisen blogini sanomalla pienen kiitoksen kaikille teille tuntemattomille, jotka olette kannustaneet minua blogin pitämisessä täällä tai muualla tai muutoin antaneet palautetta teksteistäni. Arvostan sitä, että olette käyttäneet aikaa ja ajatustyötä palautteiden kirjoittamiseen. Vaikka en aina vastaisikaan niihin (se on hankalaa, jos palaute tulee esim. keskustelupalstalla, jonka aihe on ihan jotain muuta), muistan saamani kannustuksen ja pohdin jokaista rakentavaa palautetta ja kirjoittamiseen liittyvää ohjetta ja vastaan mielessäni sydämellisesti niihin kaikkiin. Ystävälliset sanat ovat merkityksellisiä varsinkin, kun niihin ei olisi mitään velvoitetta. Ystävillä ja muilla läheisillä on niin sanottu ystävyyden velvoite kannustaa ja neuvoa toinen toisiaan, mutta toisilleen tuntemattomilla netin käyttäjillä ei sellaista ole.

Kiitoksen sanomiseen on ainakin osaksi syynä se, että eräs lukemani kommentti havahdutti minut miettimään syömishäiriöön sairastuneen maailmankuvan itsekkyyttä. Olen samaa mieltä kyseisen kommentoijan kanssa siitä, että anoreksia voi olla hyvin itsekkääksi tekevä sairaus. Tämä koskee mielestäni lähinnä sairauden pahinta vaihetta, jolloin kaikki ajatukset pyörivät syömisen säätelyn ympärillä eikä mielessä ole tilaa muulle tai muille. Vaikeassa vaiheessa ei terapiassakaan yleensä käsitellä sairauden syitä tai sitä, miten psyykeä voisi ohjata terveempään suuntaan. Keskustelu pyörii usein lähes yksinomaan syömisen ja levon ympärillä, koska välitön tavoite on ainoastaan painon nostaminen. Monien kohdalla vasta vähän paremmassa fyysisessä kunnossa ajatus vapautuu sen verran, että mieleen on mahdollista vaikuttaa terapian keinoin. Usein vielä tuolloinkin mielessä on vain vähän tilaa muille ihmisille.

Vaikeimpina aikoina ystäväni eivät juuri puhuneet minulle omista huolistaan, koska he pitivät niitä yhdentekevinä verrattuna syömishäiriööni. Olin siitä joskus loukkaantunut, koska halusin korostaa, että olen ihminen, en pelkkä ongelmieni summa. Tosiasiassa taisin kuitenkin olla tuohon aikaan enemmän tyhjä kuori kuin kokonainen minä. Olin niin tunnekylmä ja suhtauduin niin välinpitämättömästi kaikkeen muuhun paitsi laihdutukseen, etten enää itsekään tiennyt, kuka olin tai mitä mieltä olin asioista.

En vaikeimmassa anoreksian vaiheessa tiennyt, mistä oikeasti pidän, mitä haluaisin viikonloppuna tehdä, minkä elokuvan haluaisin vuokrata, minkä kirjan haluaisin lukea tai edes minkä teen valitsisin kahvilassa. Aiemmin olin juonut kahvilassa jonkun erikoiskahvin tai kaakaon, mutta kalorien vähentämiseksi siirryin teehen enkä edes oikein tiennyt, pidinkö siitä vai en. Olin liian tottunut syömishäiriön sanelemiin sääntöihin osatakseni päättää, mitä itse haluan. Ja kun syömishäiriö sitten kieltäytyi osallistumasta päätöksentekoon asioissa, jotka eivät mitenkään liittyneet laihtumiseen, en osannutkaan valita. Kyselin kavereilta elokuva- ja lukuvinkkejä ja tilasin kahvilassa samaa teetä kuin hekin.

Kysymys ”Mitä mieltä sinä olet?” oli jossain vaiheessa turhauttava. En ollut mitään mieltä, koska usein asia, josta puhuttiin, ei ollut merkityksellinen minun syömishäiriömaailmassani. Minulla ei juuri ollut omia ajatuksia, joten tuntui, ettei minulla ollut mitään annettavaa muillekaan. Lisäksi koin hankalaksi sen, että muut ihmiset halusivat sellaisia asioita, joihin en mitenkään voinut suostua kuten liikunnan vähentäminen tai syömisen lisääminen. Jos syömishäiriö oli jotain mieltä ja ihminen jotain mieltä, valitsin aina syömishäiriön. Ristiriitatilanteiden välttämiseksi pyrin pitämään keskustelun pinnallisissa aiheissa ja varomaan syömishäiriöaihetta, mikä oli sen verran hankalaa, ettei muiden ihmisten seura jossain vaiheessa kiinnostanut ollenkaan.

Toipumisen myötä olen löytänyt uudelleen muiden ihmisten ihanuuden. Maailma ei ole pelottava paikka, jolta täytyy suojautua pukeutumalla anoreksian näkymättömäksi tekevään viittaan vaan se on paikka täynnä ystävällisiä ihmisiä ja hyviä asioita. Kirjoitin alussa, että anoreksian tuoman itsekkyyden pohtiminen aiheuttaa minussa halun kiittää. Tarkoitin sillä sitä, että huomioidessani muiden ihmisten ystävälliset sanat ja kiittäessäni heitä niistä, tunnen entisestään kulkevani kauemmas syömishäiriön itsekkäästä maailmasta, jossa muiden ystävällisyys ohitetaan ja jossa ainoa hyvä ja turvallinen asia on laihtumisen onnistuminen.

Muiden ihmisten ja ympäröivän maailman kauneuden lisäksi olen löytänyt jälleen valintojen ilon. Päätösten tekeminen ei ole turhauttavaa vaan minusta on mukava miettiä, mistä oikeasti pidän. Mitä tulee aiemmin luettelemiini vaikeisiin valintatilanteisiin, niin tulkoon sanotuksi, että pidän kirjoittamisesta, valitsin tämän viikonlopun ajanvietteeksi mm. kavereiden kanssa kaupungille lähtemisen, aion seuraavaksi katsoa jonkun historiallisen elokuvan, kanelinmakuinen tee on suosikkiani ja viimeksi valitsin luettavakseni kirjan nimeltä Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (suosittelen lämpimästi). Kaikki omia (helposti ja hyvillä mielin tehtyjä) valintojani.

Jos joku samanlaisten ongelmien kanssa elävä lukee tätä, haluaisin sanoa hänelle, että usko minua, kyllä sinä edelleen tiedät, kuka olet ja mistä pidät. Et vain ehkä juuri nyt muista sitä. Haluan kertoa sinulle myös, että maailma on edelleen yhtä kaunis ja ihmiset yhtä hyviä kuin ennenkin. Vain sinun sisäinen maailmasi on muuttunut. Sinä luulet nyt, että näin ei ole, mutta lupaan, että ennen tuntemasi ilo ja valo sekä kiinnostus maailmaa ja muita kohtaan odottavat sinua, kun olet siihen taas valmis. Tuntuu, että olen muutaman vuoden sisällä elänyt kahdessa täysin erilaisessa maailmassa: synkässä ja yksinäisessä syömishäiriön maailmassa, jossa muut ovat lähinnä esteitä matkalla kohti laihdutustavoitetta ja valoisassa ystävällisessä maailmassa, jossa muiden ihmisten herttaisuus saa hymyilemään. Tiedän kyllä, kumman maailman valitsen.